Yritetään nyt edes

Suomessa on liikaa yhdistystoimintaa. Yhdistys löytyy joka tarpeeseen. On kudontakerhoa, kylätoimikuntaa ja monenmoista edunvalvontaa. Osaltaan tämä johtuu valtiomme halusta luoda hallintokoneistolle illuusio tilanteen hallinnasta. Pohditaan vakavasti, miten kimppakyytien rahaliikenne saataisiin valvonnan alle. Ymmärrän kyllä, että ammattimaisen taksiliikenteen asema pitää turvata, mutta kyllä tämä taas aikalailla suomalaiskansalliselta teoreetikkojen höpinältä kuulostaa. Toivon todella ettei nähdä päivää, jolloin kimppakyytiporukoiden pitäisi jonkin työryhmän mietinnön mukaisesti perustaa voittoa tavoittelematon yhdistys liikkuakseen lain sallimalla tavalla. Osaltaan samasta syystä Suomessa on jo entuudestaan yhdistyksiä niin vietävästi. Rahojen käsittely ja vaikkapa jäähallivuoron varaaminen tuntuu niin turkasen vaikealta ilman y-tunnusta. Toisaalta yhdistysten määrän taustalla on, niin ironista kuin se onkin, kansallinen taipumuksemme nurkkakuntaisuuteen.

Sitten päätettiin lopulta perustaa yhdistys
Heitetään vaikkapa esimerkinomaisesti kuvitteellinen Persjärven Mieskuviokellujat Ry - kisoissa siis PeMiKe. Yhdistyksen ydinryhmä oli riitaantunut aiemmin vähemmän kokeneiden kellujien kanssa näiden otettua saunaillassa hölmöyksissään Persjärveläisestä Istanbul kebap-pizzeriasta noudettua pizzaa ennen porukan arvovaltaisimpia ikämiehiä. Persjärvellä eli vielä noihin aikoihin aktiivinen harrastajayhteisö ja paikkakuntalaiset esittelivät kylää mielellään Suomen johtavana kelluntapyhättönä, ainakin mitä tulee nimenomaan avovesikelluntaan eli lajihaaroista siihen jaloimpaan. Näinpä sisukkaalta Persjärveltä löytyikin 15 jäsentä myös kokeneiston omaan mieskellujayhdistykseen. Yhdistykselle asetettiin luonnollisesti hallitus, jonka puheenjohtajaksi valittiin paikkakunnalla ikänsä asunut Ilmari Takalo, 63 vuotta, pitkän linjan lautakuntavaikuttaja ja oikea vanhan kansan äkkiväärä isäntämies. Valittiin myös varapuheenjohtaja ja muu hallitus, yhteensä 7 jäsentä. Rahastonhoitajan ja sihteerin jaettuun tehtävään päätettiin kutsua kunniajäseneksi Takalon herttainen vaimo Marja-Liisa, joka oli pätevöitynyt tehtävään työskenneltyään Persjärven OP:ssa sen sivukonttorin sulkemiseen vuonna 1993 asti.

Takalo on kunnianhimoinen mies. Ajatus paikkakunnan maineen rapistumisesta johtavana avovesikelluntakeskittymänä kaihersi miehen mieltä. Jäsenistö vaikutti aktiiviselta ja hänen mielessään heräsi ajatus kansallisten avovesikelluntakisojen järjestämisestä hänelle niin rakkaalla Persjärvellä. Se nimittäin huomattaisiin ja pian olisi nimi lehdessä. Ties vaikka viimein aukeaisi taival kelluntalajien kattojärjestön vastuutehtäviinkin ja pari kertaa vuodessa pääsisi viettämään seminaariviikonloppua keskusliiton kustantamana, joskus ulkomaillekin. Eikä kotikylän nostaminen maailmankartalle ainakaan pahaa tekisi tulevia kunnallisvaaleja ajatellen. Tulevaisuudentenho täytti Takalon mielen.

Kisat päätettiin järjestää ja Takalo hehkui energiaa. Osa hallituksen jäsenistä hieman nikotteli ideaa vastaan, mutta puheenjohtaja uskoi näiden kyllä innostuvan, kunhan häivähdys pienemmän mittakaavan olympiahuumaa tempaisisi heidätkin mukaansa. Töitä paiskittiin vähintään viikoittain ainakin puoli vuotta ennen kisoja tunneista tinkimättä. Uhrautujia katsottiin ihaillen ja monien yöunet alkoivat olla herkässä h-hetken lähestyessä. Vastaavasti perheineen lomareissussa juuri eräiden isompien talkoiden aikaan ollut hallituksen jäsen tunsi oudon kylmän ilmapiirin laskeutuneen ympärilleen hänen palattuaan kotitanhuville.

Lipunmyynti ulkoistettiin aluksi Lippupalveluun ja myyntiraportit saivat Takalonkin otsan huolestuksesta kurttuun. Näinpä yhdistyksen vastuuhenkilöt kerättiin yhteen ja tehtiin uusi strategia lippujen myynnistä. Porukalla todettiin, etteivät ne Helsingin filunkilippukauppiaat saa edes näin poikkeuksellisen hienon tapahtuman tikettejä kaupaksi, joten päätettiin ryhtyä soittelemaan tuttuja läpi tarjoten lippuja ja pitämään lippunippua mukana liikuttaessa julkisella paikalla. Paniikin kasvaessa kierrettiin lopulta jo ovelta ovelle piskuisen Persjärven alkukesän illoissa.

Tällä välin Marja-Liisa oli antanut kaikkensa. Sydämentykytykset olivat vieneet uutteran ja uhrautuvan rouvan osastolle hänen ystävättärensä sanottua lopulta pahasti. Mitta oli tullut täyteen Ilmarin laitettua vaimokullan asialle agitoimaan tämän naisystäviä kutsumaan sukulaisia pääkaupunkiseudulta tämän ainutkertaisen tapahtuman todistajiksi. Seudun nuoremmat mieskellujat puolestaan muistivat elävästi hetken, jolloin eräältäkin vietiin siivu tonnikala-ananaspizzaa kädestä saunaillassa ja päättivät näin ollen boikotoida koko tapahtumaa.

Lopulta lipunmyynti jäi ankarasti tavoitteistaan. Yhdistyksen hallitus sai kuitenkin rivinsä ruotuun ja jakoi nimellisen muutaman tonnin tappion keskenään suhteellisen pienin fyysisin vahingoin. Vain tiedotusvastaava kumautti Takaloa luuvitosella otsaan kisojen jälkeisessä karonkassa ja puheenjohtajalle lojaali hallituksen jäsen puolestaan tinttasi tiedotusvastaavan nenän verille. Marja-Liisakin oli päässyt sairaalasta jo ennen kisoja, eikä häntä huomaavaisesti enää haluttu rasittaa järjestelyvelvoitteilla. Marja-Liisa pääsi veloituksetta tapahtumaan, mutta tunsi jotain liikahtavan sisällään maksaessaan kojulla kaksi euroa kisamakkarasta.

Jälkikäteen PeMiKe:n hallitus jaksoi uskotella itselleen, että kyllä kannatti. Päivääkään ei vaihdettaisi pois. Kyllä tämä kokemuksena oli vertaansa vailla. Kelluntatoiminta päätettiin kuitenkin ensiksi laittaa hetkeksi jäähylle kovan rupeaman jälkeen. Osanottajamäärä parilla Takalon myöhemmin kutsumalla harjoituskerralla oli kuitenkin olematon ja jälkimmäisellä kerralla paikalla oli hänen lisäkseen enää vain tiedotusvastaavaa karonkassa motannut hallitusvirkailija. Tunnelma näiden kahden harjoituksissa oli alakuloinen ja kiusaantunut. Miehet pulikoivat hetken, laittoivat märät uikkarinsa kassiin ja koittivat leukojen painuessa väkisinkin rintaan tavoitella innostunutta äänensävyä huudellessaan lähtiessä: Soitellaan niistä seuraavista treeneistä.

Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat, tavataan maassamme ajatella kovin usein. Näinpä kaikille ei ole väliä onko toiminta kivaa tai ylipäänsä mielekästä vai ei, kunhan jokainen on varmasti antanut kaikkensa yhteisen asian eteen. Tuonut leipomuksia tapahtumiin ja kaatanut nokka räässä kahvia, vaikka tekeminen olisi resurssien hukkaamista ja täysin johdonmukaisen tuottavuusajattelun vastaista. Myynyt arpoja tai pääsylippuja ja juossut kieli vyön alla kerjäämässä yhteistyökumppaneita yhdistykselle. Omiin pikku julkaisuihinsa lehti-ilmoitustilaa myyvistä yhdistyksistä ei muuten ole markkinoilla ihan varsinaisesti pulaa.

Persjärvellä ei kellu enää kukaan, koska tekemisestä lähti ilo velvollisuuksien ja painostuksen tultua mukaan kuvioihin muutaman ydinhenkilön arvostelukyvyn sokaistuttua vallanhimon tieltä. Suomessa ei tarvita enää tasan ainoatakaan uutta yhdistystä stressaamaan niiden toimintaan alkuun sitoutuvia aktiiveja. Päinvastoin, nykyisten vähänkin samojen aihepiirien ympärillä samalla seudulla toimivien pitäisi yhdistää voimansa ja lopettaa hemmetin jurottaminen esim. siitä kenen seura kuului ennen Suomen viralliseen ja kenen työväen urheiluliittoon. Eniten tsemppiä toivon Marja-Liisa Takalolle, jotta hän uskaltaisi seuraavalla kerralla sanoa tiukasti, koska Ilmarin idea on typerä ja tukipyyntö kohtuuton. Typeryyksien teko maapallolta kun ei lopu toimintaa tukemalla. Onneksi tarina tästä kelluntaporukasta oli kuitenkin fiktiivinen. Olihan?

(lyhyempi versio julkaistu Hämeenlinnan Yrittäjäuutisissa 5.5.2010)

Miten kaupunkiamme voitaisiin saada tunnetuksi, muutenkin kuin oivana urheilukaupunkina? Jonkun porukan olisi hyvä istua miettimään sitä, ilman että edes tarvitsee perustaa erityistä Hämeenlinna-brändityöryhmää. Niin kova juttu kuin kotoinen jääkiekkojoukkueemme onkin, Hämeenlinnan ei kannata esiintyä pelkästään HPK:na.

Kaikki lähtee tässäkin laatuajattelusta. Suomi on väärällään eukonkantokisoja ja muita vastaavia lystikkäitä tapahtumia, joihin paikkakunnan ei viime kädessä kannattaisi leimautua. Osaatteko muuten sanoa, mikä on tehnyt brittiläisestä moottoriohjelmasta Top Gearista maailmalla loputtoman suositun? Ei mikään yksittäinen tekijä. Ohjelma vaan on tehty niin poikkeuksellisen laadukkaasti, ettei sitä voi vastustaa, mikäli itse asia kiinnostaa ripauksenkin. Laatua ei synny halvalla, eikä menestys sitä kautta hetkessä, mutta tätä Top Gear-ajattelua tässäkin kaivattaisiin. Jos ollaan oikein inhorealistisia ja itsekkäitä, niin totuus on, että kaupungin kannalta toivottavinta asukasmassaa on Helsinkiin junalla töihin kulkeva hyvätuloinen lapseton pariskunta, jolla on paljon työvuosia edessään. Tämä ryhmä on usein myös varsin laatutietoista, eivätkä eukonkantokisat tai edes liigakiekko välttämättä puhuttele heitä.

Kysyin sosiaalisessa mediassa, mistä muusta kuin Pallokerhosta Hämeenlinna tunnetaan tai tulisi tuntea. Oli ilahduttavaa huomata, ettei tässä totisesti olla pelkän jääkiekon varassa. Kommentteja tuli hetkessä melkoinen määrä niin Hämeenlinnasta kuin muiltakin paikkakunnilta. Hämeenlinna tunnetaan Linnasta, Ahveniston moottoriradasta, Aulangosta, Vanajanlinnasta, golfkentistä ja kauniista maisemista kansallisine kaupunkipuistoineen. Kaupunki tiedetään myös kulttuuritarjonnasta, kuten Stand up-festivaalista, Lastentapahtuma Hippaloista, LinnaJazzista, Wanajafestareista, Ämyrockista ja Verkatehtaan kulttuurikeskuksesta, jossa esiintyy jatkuvasti toinen toistaan suurempia nimiä ja pian meille valmistuu uusi upea teatterikin.
Hämeenlinnan kirjasto huomioitiin myös kaupungin ulkopuolisesta lähteestä, mikä oli sekä yllättävää että mahtavaa. Mainintoja saivat myös ihmiset ja ilmiöt, kuten tunnistettava seudullinen murre, katukuvaan kuuluvat Parolan Panssariprikaatin varusmiehet, Lammin Sahti ja Iittalan lasitehdas, opettajat ja Hämeen ammattikorkeakoulu. Sibeliuksen Jannekin se ponnisti taipaleelleen täältä.

Eräälle vaasalaisveljelle juolahti mieleen vankila, se kun sijaitsee näyttävästi edustamassa kaupunkiamme moottoritietä viilettävälle liikenteelle. Nurjemman puolen kommentteja tuli mm. kaupungin sisäänpäinlämpiävyydestä ja hiljaisesta keskustasta. Ensimmäisestä olen tosin kuullut aivan päinvastaisiakin kommentteja tänne muuttaneilta ihmisiltä, mutta myönnettäköön, ettei väite nyt ihan tuulesta temmattukaan ole. Jälkimmäiseen tiedän olevan paljon toimenpiteitä käynnissä ja tätä kirjoittaessani torilla katsotaan jääkiekkofinaalia jättinäytöltä. Älkäämme siis vaipuko synkkyyteen.

Mitkä näistä kärjeksi markkinointiin?

Vanajanlinnassa on tehty loistavaa työtä myös seudullisen tunnettuuden eteen. Mediahuomiota on kahmittu kuvaamalla sinkkuäitejä ja ties kuinka monia vastaavia ohjelmia. Pariskunta Dahlman & Räikkönen on viettänyt siellä häitään ihan lähimpien ystäviensä kanssa. Kaiken lisäksi markkinointipäällikkö pokasi kansanedustajan monien palstamillimetrien arvoisesti. Vanajanlinna etenee omaa uraansa tehden Hämeenlinnaa tunnetuksi.

Jotain seudullista kaiken ylittävää tarvitsisimme. On myöhäistä alkaa keksiä kaikkien mieliin iskostuvaa perinneruokaa, kuten kalakukko Kuopiossa tai musta makkara Tampereella. Ikävä kyllä Lammin sahtikaan ei taida puhutella kyllin suuria massoja. Iittala on kansainvälisestikin tunnettu tuotemerkki ja Lasimäki komea paikka turisteille esiteltäväksi, mutta kyseessä on selkeän kaupallinen kokonaisuus. Olisiko Aulangosta sitten keihäänkärjeksi vähän samaan tapaan kuin Tivolista Kööpenhaminassa? Se vaatisi nykyiseen vielä kovasti panostuksia, mutta voisi olla hyvinkin sen arvoista. Aulanko on huikean hieno paikka, joka tunnetaan laajalti. Jo vuoden 1964 Spede-filmissä X-paroni lähdetään Helsingistä asti oikein Aulangolle, kun halutaan juhlia poikkeuksellisen hienosti ja nauttia luonnosta urbaanissa ympäristössä. Ihmisten vaatimukset ovat muuttuneet noista vuosista, mutta Aulangolla on kaikki edellytykset vastata niihin.

Kaupungin imagolla on veroäyrin ja muiden vastaavien seikkojen rinnalla melkoinen merkitys muuttovoiton synnyttämisessä Hämeenlinnaan. Onnistunut käynti turistina voi saada ajatuksen itämään perusteellisemmastakin asettumisesta. Kaupunkiin tulee muuttoliikkeen mukana ennen pitkää työllistäviä yrityksiä ja niitä jos mitä tarvitsemme. Mikäli haluamme saada isommista kaupungeista muuttavia asukkaita, pitää kulttuuritarjonnankin olla kunnossa ympäri vuoden.

Hämeenlinnan Pallokerho – hopeaa 2010. Onnittelut hurjasta suorituksesta.

Urheilu on jännä asia ja sen merkitys korostuu kansoilla sodittomina jaksoina - toisin sanoen silloin, kun ei ole mitään oikeasti oleellista jännitettävää.
Tottahan toki se on hienoa, jos kotikaupungin jääkiekkojoukkueella kulkee tai suomalaisurheilija rohmuaa mitalipöytää puhtaaksi kansainvälisissä kahinoissa. Markkina-arvoakin urheilumenestyksellä luonnollisesti on, varsinkin seudullisesti. Menestyksen puutteen ei sitä vastoin pitäisi aiheuttaa unettomia öitä yhtään kenellekään, paitsi mahdollisesti itselleen urheilijalle valmentajineen.

Pari sanaa etymologiasta, kansanomaisemmin sananselitysopista. On perusteellisen väärin käyttää sanaa katastrofi esim. heikosta olympiamenestyksestä. Maanjäristys Haitilla oli katastrofi. Jätevesi Nokian vesijohtoverkostossa oli katastrofi. Timo T.A. Mikkonen on katastrofi. Happosen liian suuri hyppypuku tai Kuitusen monojen unohtaminen Sarasvuon kanssa muhinointiin keskittyessä, ovat sitä vastoin vain hullunkurisia sattumuksia. Kaiken kaikkiaankin sukset jalassa lennetty metrimäärä tai kumimotikan sijoittaminen metallikehikkoon jäällä, ovat jokseenkin yhdentekeviä asioita oikeastaan kenenkään kannalta. Hauskaa viihdettä - ei kansantaloutta tai mitään muutakaan mihinkään suuntaan ohjaavia tekijöitä. Eikö ole ristiriitaista, että olemme kiinnostuneempia Virpi Kuitusen hiihtomonojen sijainnista, kuin vaikkapa paperiteollisuuden alasajamisesta kauniissa kotimaassamme?

Pelaan kaukalopalloa legendaarisen IKY:n riveissä. Poppoomme kaudenpäättäjäiset sattuivat taannoin samalla illalle, kuin HPK:n viimeisimmän mestaruuden sinetöityminen. Trilleriä Porista katsottiin tykillä ja Punaportin saunatilat olivat revetä, kun homma alkoi olemaan nipussa. Meno äityi niin villiksi, että nykyisin veskarina pelaavan Teron pääkin jäi vessanoven väliin ilonpidon mentyä holtittomaksi. Hetki oli hieno, ei siinä mitään. Sitten tunnistin itsessäni jotenkin perin epämiehisen piirteen: Eihän Kerhon mestaruus tuntunutkaan oikein miltään. En minä ollut tehnyt mitään sen eteen. Sitten tein kaikkein perusteellisimman pelivirheen: Menin kuvailemaan latteata tunnetilaani ilosta itkevälle miesjoukolle. Tämän kokemuksen perusteella voin sanoa, ettei juuri silloin ollut otollisin hetki näkökulmien tarjoilulle. En siinä sentään selkääni saanut, mutta mulkvistin maineeni syveni entisestään.

Menen joka tapauksessa aamulla katsomaan Suomen ja Ruotsin välistä lätkäpeliä isolla porukalla, isolta valkokankaalta. Tulen nauttimaan täysin siemauksin länsinaapurimme urheilullisesta häpäisemisestä. Synkkää asiassa on se, että heitä ei pahemmin hetkauta, jos nyt sattuu jääkiekossa tulemaan välillä takkiin.

Yrittäjä luopuu paljosta ja saa paljon. Luopuu vapaa-ajastaan ja monilla aloilla tuntemattomuudestaan sekä asettaa ihmissuhteensa ja toimeentulonsa vaaraan. Siinä sivussa voi saada onnistumisenelämyksiä, kasvaneen sosiaalisen piirin ja hyvin onnistuessaan taloudellista menestystäkin.

Mille tämä kaikki rakentuu? Ainakin intohimolle ja perinpohjaiselle sitoutumiselle siihen mitä on tekemässä. Terhakkaasti itävä epäonnistumisen siemen on kylvetty siinä vaiheessa, kun alkaa laskemaan tuntejaan tai alkaa suhtautumaan työhönsä kuten tyypillisesti palkkatyössä. Kello ei pelasta. Niin ankealta kuin se kuulostaakin, sitoutumisen toimintaan on yksinkertaisuudessaan ajettava monen muun elämän osa-alueen edelle. Tarkkaan säännellyillä tai suojatuilla liiketoiminnan sektoreilla voi saadakin aikaan kannattavaa toimintaa ilman perinpohjaista heittäytymistä, edellyttäen että ainakin suhteet ovat kunnossa. Vapaasti kilpailluilla markkinoilla sitä vastoin on aika hemmetin hankala menestyä, ellei tee jotain paremmin tai perusteellisemmin kuin toiset. Ja paremmin tekeminen taas edellyttää työtä. Aivan helvetisti työtä. Menestyjä erottuu viime kädessä muista poikkeavalla venymiskyvyllään. Toinen vaihtoehto on keksiä niin edukseen poikkeava liikeidea, ettei muuta kertakaikkiaan tarvita. Uskokaa kun sanon, että niitä on harvassa.

Yrittäjän on taottava kun leka lämmin, kuten tavataan sanoa. Kun aidosti hienoa mahdollisuutta tarjotaan hopealautasella, ei ole oikea hetki keskittyä yksityiselämänsä suloisimpaan antiin eikä ensi-iltaelokuvaan. Siinä sivussa on ymmärrettävä milloin alkaa tulla takoneeksi liiaksi. Lomalle on tajuttava lähteä, ennen kuin toiset kehottavat. Uskokaa ihmeessä kun sanon, etten ole ihan pihalla tästäkään yrittäjäelämän pienestä nyanssista…

… eikä muuten ole moni muukaan iältään kolmen- neljänkympin haminoissa oleva yrittäjä. Mieleeni tulisi suoralta kädeltä useampikin jaksamisensa kanssa toisinaan liitoksissaan nitisevä, kylilläkin tunnettu nuori yrittäjä. Eri ihmisillä on perin erilaisia syitä ja taustoja antaa itsestään vähän reilumminkin, kuin voimavarat aina antaisivat myöten. Yhtä kaikki, lopputulos saattaa olla hyvinkin samanlainen, ellei hommaa huomaa napata takaisin lapaseen ajoissa.

Joten, parhaat kollegat. Eiköhän koiteta huokaista huolella ainakin jouluna, kukin tahoillaan ja itselleen parhaiten sopivalla tavalla.

Loistavaa ja rentouttavaa joulua kaikille.

Punamustat verkkarit lapsena. Kesäleirit. Perhepikkujoulut. Hiihtolomat Vuokatissa. En tiedä millaisessa jamassa Rautaruukilla nykyään on työntekijöiden perheistä huolehtiminen, mutta hieno osa sosialistista suomihistoriaa se on ainakin.

Isäni teki uljaan työuran Ruukilla, melkein kolmekymmentä vuotta. Ja siellä sitten osattiin olla ainakin aikanaan yhteisöllisiä. Yhteneväisissä verryttelyasuissa koko perheet edustivat vakaata leipää tarjoavaa työnantajaa, joka sivumennen sanoen on sittemmin muuttunut vähän vähemmän vakaaksi ja osin senkin johdosta nykyään näkyy vähän vähemmän perheitä yhdessä firman verkkareissa. Jälkikäteen tarkastellen olen tullut yhä varmemmaksi, että yhtenevällä varustuksella ja kimppatekemisen kehittämisellä työntekijöiden lapsosille pyrittiin kehittämään uusia ja uusia puhtaan geeniperimän (hehheh, tsihihih) omaavia ruukkilaissukupolvia.

Kesäleirit
Jo nuorempanakin tuli oltua leirillä, mutta kotiinhan minut oli kesken kaiken tuotava ankaramman puoleisen koti-ikävän iskettyä. Selvempi muistikuva sijoittuu kuitenkin kolmeentoista ikävuoteen ja viikon leiriin Vuokatissa. Liikuntaa yhdessä, mahdollisuus ostaa kohtuudella karkkia kuntokeskuksen kioskista, yöllistä karkailua tyttöjen majoitustilana toimineeseen jumppasaliin ja disko viimeisenä iltana. Itse kehityin (tsih, buhahaa) sen verran nuorempana, että moinen ohjelma tuntui jo vähän lällyltä, mutta jännäähän se oli viime kädessä. Lempi leiskahteli leirillä niin tulisesti, että isokokoinen ikkunaruutukin hajosi, kun ehdin maastoutua nuoren neidon minua kohti viskaamien biljardipallojen tieltä. Palloa lensi niin hurjalla tiheydellä, ettei ensimmäinen ollut vielä ehtinyt lasista läpi, kun toinen tuli jo perässä samaa rataa.

Vuokatin kuntokeskus lomakohteena
Ihan omakohtaisestikin lomailin siellä ensimmäisen seitsemäntoista ikävuoteni aikana toistakymmentä kertaa ja leiri päälle. Paikka ja keittiön Toini ehtivät tulla tutuiksi. Aivan loistavaa toimintaa työnantajalta: edullisesti lomailemaan konsernin omistamaan kuntokeskukseen, hissiliput järjestävän seuran puolesta ja seisova pöytä notkui neljästi vuorokaudessa. Kesällä pitkä rivi polkupyöriä, millä suhauttaa Hiukan Hiekoille lötköttelemään jos ei paikan oma lampi tuntunut riittävän.

Oravakomppania
Herran tähden miten tämä kalskahtaakaan nuorilta kotkilta tai meripioneereilta, vaikka nimeä onkin alun pitäen käytetty nimenomaan suojeluskuntien poikaosastoista. Ruukki-sanastossa nimi tiettävästi juontaa kuitenkin juurensa junioreista koostetun pihanhoitoiskujoukon keksijän nimestä. Oravakomppania koostui noin kuusitoistakesäisestä ruukkilaisten jälkikasvusta, jotka palkattiin tekemään muutamaksi kesäiseksi viikoksi jos jonkinnäköistä ylläpitopuuhaa. Kuten vetelemään vesurilla tehdasaluetta edustuskelpoiseksi tai viskelemään kiviä sivuun keloja kuljettavien junien kiskojen läheisyydestä. Kiva homma, hyvät edut. Mitä siitä sitten seuraa kun viitisentoista kuusitoistavuotiasta tasaisella sukupuolijakaumalla laitetaan paiskimaan kesäpäiviksi hommia keskenään, parin diplomi-insinööriopiskelijan johdolla? Ainakaan työn tulokset eivät ole ihan optimaalisia, sen verran voin valottaa. Toisaalta, eivätpä olleet odotuksetkaan kovia. Raa’an raadannan sijaan keskittyminen herpaantui helposti, kun naispuolinen ikätoveri kykki naru vyönään Ruukin kuluneissa työhousuissa nyhtämässä käsin rikkaruohoja nurmialueen reunassa. Oravakomppaniassa alkaneen teerenpelin seurauksena Erja ja Tero ovat naimisissa tänäkin päivänä, useamman tenavan onnellisina vanhempina.

Työllistyminen
Sanotaan mitä sanotaan, mutta totuus on, että työhönottohommissa on suosittu aiempien työntekijäsukupolvien lapsia ja paljon. Tämä on taatusti tasoittunut nyttemmin, mutta koko monta samalla sukunimellä varustettua, hauskasti toisiaan muistuttavaa äijänkäkkänää niiden sinisten peltiseinien sisällä paiskii töitä tälläkin hetkellä. Omasta sisarussarjastanikin kaikki kolme ovat käyneet vuodattamassa hikeä suomalaisen terästeollisuuden alttarille jonkinlaisen jakson.

Sattumaako?
Niin. Voiko tämä kaikki olla sattumaa? Voiko? Olisiko kaiken taustalla ollut kiero hanke luoda Suomesta terästeollisuuden kärkimaa valikoimalla joukkoon vain parhaat yksilöt, järjestämällä näille tekemistä keskenään, takaamalla työpaikat ja antamalla luonnon hoitaa loput? Kaatuiko suunnitelma kuitenkin kahteen rajumpaan laskusuhdanteeseen ja välissä laskeneeseen teollisuustyön arvostukseen? Lopetettiinko hanke yrityksen yksityistämisen yhteydessä? Mitä tapahtui?

Ja vakavasti
Eihän tässä nyt ole kysymys ollut mistään näin pirullisesta tai katsantokannasta riippuen kauniista suunnitelmasta. Osaltaan kaiken ytimessä on ollut henkilöstön pitäminen tyytyväisenä sekä työkykyisenä ja osaltaan ammattiyhdistysliikkeen liehakoiminen ja kaikessa yksinkertaisuudessaan vaatimustenkin täyttäminen. Nerokasta henkilöstöpolitiikkaa valtionyhtiöltä joka tapauksessa. Henkilöstöpolitiikkaa, jolle ei välttämättä ole oikein enää sijaa nykymaailmassa.

Olen ylpeä suomalaisuudestani ja kerron ulkomailla mielelläni olevani suomalainen. Siinä on meininkiä: Tekniikkaa yhdistettynä kiehtovaan slaavilaiseen synkkämielisyyteen. Maailman nopeimpia autonkuljettajia, vaikka olosuhteet eivät olekaan rata-autoilulle otolliset. Meidän ikioma joulupukki, ei se amerikkalaisten pohjoisnavalla asuva versio, vaikka näyttääkin ihan samalta. Mörköasuisia euroviisu-voittajia. Maailman pisimmälle sukset jalassa loikkivia lahtelaisia.

Suomalaisilla on hauska tapa olettaa kotimaassaan kaiken olevan paremmin, ruoan puhtaampaa ja taivaan sinisempää kuin missään. Sisua riittää ja suomalainen menee vaikka läpi harmaan kiven. Jos ei muuta, niin meillä on ainakin maailman paras julkinen terveydenhuolto ja koululaitos. Sitten mä heräsin ja käsi oli potassa.

Käsitys oman maansa ylivertaisuudesta ei missään nimessä koske vain suomalaisia, vaan kyseessä on jokseenkin universaali ilmiö. Eri valtioissa on erilaisia tapoja syöttää kansalle enemmän tai vähemmän kieroutunutta propagandaa, eikä se ole useimmiten mitenkään erityisemmin johdettua tai suunniteltua. Kansa ylläpitää ilmiötä ja uskomuksia mielellään itse, voittajan jengissä kun on vaan helpompi hymyillä. Joten, ei kai meitä suomalaisia voi tästäkään syyttää.

Suomalaisten lapsukaisten käytös

Tällä viikolla tuli dokumenttia, jossa sveitsiläinen opettajaryhmä kertoi kokemuksistaan tutustumismatkalta opetuksen mallimaana pidetyssä Suomessa. Alppimaan kansankynttilät olivat syystäkin kauhistuneita peruskouluikäisen nuorisomme meiningistä. Vaikkakin seassa on luonnollisesti paljon loistoyksilöitä (esim. teidän lapsukaisenne), yleisesti ottaen käytöstavat ja vanhempien kunnioitus ovat pahasti hakusessaan. Kuvitellaanpa suomalainen perhe päivälliselle tavanomaisella seuramatkalla eurooppalaisessa turistikohteessa. Todennäköisyys sille, että perheen juniori rääkyy, juoksee, kampittaa tarjoilijaa ja heittää äitiä lihapullalla, on huomattavan korkea oikeastaan mihin tahansa muuhun kansallisuuteen verrattuna. Tämä perustuu ihan täysin musta tuntuu-otantaan, mutta huomattavan vahva tunne tästä on päässyt syntymään. En tiedä kuinka monessa Euroopan maassa nuorta naisopettajaa huoritellaan koulussa oppilaiden toimesta, mutta toivon kuitenkin että olemme mahdollisimman yksin näiden ilmiöiden kanssa. *

Suomalaisten aikuisten käytös

Ongelmakohdat ovat lopulta suhteellisen pieniä, vaikka hovikelpoista kansaa meistä ei oikein saakaan. Kaikessa säheltämisessä keskiössä on alkoholi ja humalan haihduttua olemme hyvin hiljaisia, vaisuja ja vaatimattomia. Kansallisluonteeseen liittyvää öykkäröintiä tähän siis ei liity. Täyspäiväinen juominen sitten onkin taas oma lukunsa, mutta noin keskivertona otamme vähän liikaa huikkaa ja olemme huonoja laukomaan kohteliaisuuksia tai hyviäpäivänjatkoja. Tämänhän toki tiesimmekin. Pidettäköön näitä osittain kansallisina ominaisuuksinamme, eikä yritetäkään olla jotain muuta kuin olemme. Eihän riuskempikaan humala muutu ongelmalliseksi, ellei ihminen heittäydy riitaisaksi tai muuten häiritseväksi tai ei pysty pitämään huolta itsestään tai omaisuudestaan. **

Suomi lintukotona

Juu katsokaas, tämä sapettaa eniten. Olen liikkunut varsin erikoisiin vuorokaudenaikoihin mm. Beirutissa, Sarajevossa ja Tiranassa, puhumattakaan Varsovasta, enkä missään ole tuntenut oloani niin turvattomaksi kuin Helsingin rautatieasemalla tai Suomessa ihan missä taajamassa tahansa ihan minä tahansa viikonloppuyönä. Pullosta saattaa saada päähänsä hetkenä minä hyvänsä tai voimansa tuntoon itsensä lietsonut teini ilmoittaa haluavansa tapella. Metsäläisuhossa olemme ihan oikeasti maailman kärkeä, joskaan tuskin ykkösiä. Esim. britit pistävät todella kovan vastuksen kännihillumisessa, erityisesti matalamman elintason maissa matkustellessaan. ***

Terveydenhuolto - toteutetaan laadukkaasti kun sitä on saatavilla

Julkinen terveydenhuoltomme on sinänsä laadukasta, joskin sitä tuotetaan tehottomasti ja kustannukset ovat sen myötä hoitotoimenpidettä kohti huikeat. Epäkorrektia, Tuomas Enbuske-ohjelmassa heitettiin tähän mielenkiintoinen näkökulma. Ilmaistahan on vain se, minkä joku toinen maksaa. Mitään ilmaista julkista terveydenhuoltoa ei ole olemassa, vaan me maksamme sen veroeuroillamme. Kannattaako meidän kollektiivisesti ostaa kalliilla jotain, minkä voisimme hankkia itsenäisesti edullisemmin? Perusterveydenhuollon voimavaroista menee iso osa normaalin työssäkäyvän väestön terveyskeskuspalveluihin, siis niiden, jotka eivät julkista terveydenhuoltoa oikeasti tarvitsisi, vaan kykenisivät vallan mainiosti maksamaan vaivattomasta asioinnista yksityisellä lääkäriasemalle valittamassa kurkkukipuaan. Yhteiskunnan on luonnollisesti vastaisuudessakin huolehdittava lapsista, vanhuksista ja muista ryhmistä, jotka eivät itse pysty hakeutumaan hoitoon sitä tarvitessaan. Nyt vähäisiä voimavaroja valuu kuitenkin puuhasteluun ja vaikkapa mielenterveyspalvelut on karsittu minimiin, kun oikeasti aktiiviapua tarvitsevia ihmisiä on avohoidossa hautomassa pahaa oloaan ihan omin päin.

Sisu - yksi suomalainen vastaa kymmentä ryssää

Niin aina. Oman sukupolveni isovanhemmat tekivät sellaisen työn vuoksemme, että on syytäkin taas itsenäisyyspäivänä pistää ikkunalle kynttilät palamaan ja kiittää elossa olevia polvia. Voimme olla aiheestakin ylpeitä kansallisesta historiastamme, mutta ei nyt enää jaksettaisi kuvitella meidän olevan jotenkin erityisen kovia tai sitkeitä ominaisuuksiltamme. Ihan faktisesti tarkastellen, nykyaikainen keskivertosuomalainen on varsin mukavuudenhaluinen, kova vaatimaan etuja itselleen ja valmis tekemään vähän vähemmän niiden eteen.

Tiedän Antero Rokan olevan fiktiivinen hahmo, jolla on tosin ollut esikuva reaalimaailmassa. Tiedän myös oikein hyvin miten kulunutta ja ontuvaa sota-aikoihin vertaaminen on, mutta teenpä sen kuitenkin: Harvassa ovat vuonna 2009 Rokan Anterot, joilla on varaa ihan silkalla uhrautumisellaan ja osaamisellaan ilmoittaa esimiehilleen kuinka hommat hoidetaan. Näitä Rokkia muuten kaivattaisiin lisää joka firmassa - Ihmisiä jotka tekevät itsensä korvaamattoman tarpeelliseksi yritykselle ja pystyvät samalla uudistamaan esimiestensä ajattelua.

* Ennen kuin kukaan ehtii muistuttamaan, kuinka rasittava rasavilli kirjoittaja itse on ollut, niin myönnän kaiken. Aivan kaiken.

** Ennen kuin kukaan ehtii muistuttamaan, kuinka kirjoittaja itse ottaa välillä liikaa, niin myönnän kaiken. Aivan kaiken.

*** Ennen kuin kukaan ehtii muistuttamaan, kuinka kirjoittajalla oli juniorina taipumus ajautua tulenarkoihin tilanteisiin, niin myönnän kaiken. Melkein kaiken.